Penkkiurheilijan höpinät

Hei taasen! Kuulin että siellä Suomen päässä on tänään sadellut jopa räntää?! Ja täällä minä valitin aamulla kun oli taivas pilvessä, tuuli aika navakasti ja lämpöä oli "vain" n. 15 astetta. Enpä taida valittaa enää, sillä selvästi voisi olla huonomminkin :-)

On kiirettä pidellyt sekä töissä että vapaalla; vapaalla lähinnä noiden jalkapallon MM-kisojen vuoksi joita seuraan into piukeena. Meillä näitä kisoja katsoo vain minä, sillä miestä ei tahdo kiinnostaa, ha! Fudiksen lisäksi ensi viikolla alkaa Wimbledon, jonka katsominen on kuulunut rituaaleihini joka kesä jo vuosikymmenet. Taitaa kuulkaas jäädä kodinhoito, tuunaukset ym täydelliseen paitsioon seuraavan vajaan kuukauden aikana...Tämä penkkiurheilu voi olla NIIN rankkaa ;-)

Kuvilla ei tietenkään ole mitään tekemistä höpinödeni kanssa, mutta valkoisia kukkia on aina kiva katsella, sekä sisällä että ulkona.

Krysanteemi

Ranskalainen pelargonia

Jaloangervo
Mielettömän hyvää Juhannuksen odotusta teille kaikille säistä huolimatta! Toivotaan ettei ainakaan sada sitä räntää juhannuspyhinä :-) Täällähän sitä Juhannusta ei tunneta laisinkaan, joten tiedossa on ihan normaali viikko; on minulla onneksi perjantai vapaa... jee!

Terkuin, Katja

Naisen epäluuloinen mieli

Nyt minä voisin mennä nurkkaan häpeämään (ajoittain) epäluuloisen mieleni vuoksi. Tässä yhtenä päivänä mies tuli töistä kotiin ja heti ovella ojensi minulle pienen ruusukimpun, sellainen "puppy dog eyes" ilme kasvoillaan. Minulla alkoi heti aivot raksuttamaan ja mulkoilin häntä melko epäluuloisesti, sillä tietty välittömästi eliminoin mahdolliset vuosipäivät eikä minulla ollut syntymäpäivääkään. Haa!! Taitavat siis olla "lepyttelyruusuja", eli mitä se nyt TAAS on rikkonut?! Sanottakoon että rakas rähmäkäpäläni on viime aikoina rikkonut (vahingossa) useammankin Iittalan lasin ja lautasen, joten ei tuo ajatusvirtani täysin luonnoton ollut.

Kysyin epäluuloisesti ruusukimppuun tarttuessani "What are these for?". Ilmeni että olivat ruokakaupassa sulkemisajan lähestyessä jakaneet kukkatiskiltä myymättä jääneitä kimppuja ilmaiseksi asiakkaille, ettei tarvitse roskiin heittää :-) Sitten uskalsin jo hymyillä ;-)

Mikä on tämän tarinan opetus? No mieheni pitäisi ihan selvästi tuoda minulle useammin kukkia, pyytämättä, etten minä sen harvinaisen tapahtuman yhteydessä ala automaattisesti epäilemään että nyt on joku koira haudattuna, eli vähintään punaviinit pitkin valkoisia mattoja & sohvia (on tapahtunut juu) sekä koko Iittalan tuotanto sen tuhannen pirstaleina ;-)

Ajattelin vielä kysäistä että onko teistä muista bloggareista kukaan huomannut spam-kommenttien (tai niiden yritysten) lisääntyneen melkein räjähdysmäisesti? Aivan mahdotonta pommitusta. Onneksi bloggerin spam-filtteri toimii erittäin tehokkaasti.

Eipä tässä muuta tällä kertaa. Kiitos kommenteista edelliseen postaukseen ja uudet lukijat ovat lämpimästi tervetulleita ♥ Oikein hyvää loppuviikkoa teille kaikille!

Terkuin, Katja

Haipakkaa menoa

Meillä on viime päivät ollut sen verran haipakkaa menoa että hyvä kun tietää mistä päin aloittaa. Viime lauantaina olimme Amsterdamissa Sueden keikalla ja se oli kyllä mielettömän loistava ja energinen! Olen Suedesta tykännyt jo pari vuosikymmentä joten oli ihanaa vihdoinkin nähdä heidät livenä. Laulaja Brett Andersonin ääni oli loistovedossa ja hänessä on sitä lavakarismaa vaikka muille jakaa (minulla pyöri melkein sukat jalassa). Huippuilta siis :-)

Sunnuntaina emme ehtineet paljoa levätä kun piti jo iltapäivällä suunnata Haarlemiin cocktailkutsujen tapaisiin kotipippaloihin. Tupa oli täynnä ja ilo korkealla. Perheen vävypoika kokkaili keittiössä kaikenlaista herkullista pikkusyötävää ja illan emäntä mainitsi vaatimattomasti vävyn olevan kokki. Minä ja mieheni olimme menossa kutsuilta suoraan ravintolaan syömään, joten (tyhmyyttämme) jätimme osan makupaloista kokeilematta kun emme halunneet täyttää vatsojamme liikaa. Kaikki mitä maistoimme vei melkein kielen mennessään, mutta suunnitelmien mukaisesti lähdimme kutsuilta ajoissa suunnaten sinne ravintoaillalliselle. Seuraavana päivänä uteliaisuuttamme googlasimme ravintolan missä vävypoika kokkailee ja yllätys oli suuri kun selvisi vävyn olevan Michelin-tähtikokki. Voihan näppy! Me tyhmät! Olisi ehkä kannattanut jäädä niille kutsuille koko loppuillaksi ja maistaa KAIKKEA mitä hän loihti. No, oli se meidän ravintolaillallinenkin ihan ok, muttei tosin lähelläkään Michelintähtiä... Vävypojalla olisi pitänyt olla se tähti tatuoituna otsalohkoon ;-)

Ostin tällaisia pahvisydämiä, iskin yhteen "snow is falling" tekstileiman ja kiva tuli

Mutta nyt pitää lopetella sillä alamme illan iloksi katselemaan leffaa. Postaan jatkoa tarinaan myöhemmin tällä viikolla :-) Oikein tunnelmallisia marraskuun päiviä teille kaikille ja iso kiitos kommenteistanne edelliseen postaukseen!
Terkuin, Katja

Kuplassa elämisestä

Nyt tulee meikäläisen blogissa harvinainen vuodatusvaroitus, eli lue postaus omalla riskillä. Välillä vain tulee tunne että koska asun täällä Alankomaissa, elän tavallaan oman pienen kuplan sisällä, mitä tulee sukulaisiin ja ystäviin. Esimerkiksi naamakirjan pitäisi helpottaa yhteydenpitoa etäisyyksistä piittaamatta, ja toki se tavallaan niin tekeekin, mutta mielestäni yhteydenpito tuppaa sen välityksellä jäämään hyvin pinnalliseksi. Vai olenko ainut joka ajattelee näin? On niin helppo vain klikata "tykkää" statuspäivitykseen (silloin kun itselle sopii) sen sijaan että TODELLA keskustelisi ko. ihmisen kanssa kasvotusten ja pysähtyisi kysymään "Hei, miten sulla OIKEASTI menee?".

Se kuplassa elämisen tuntu tulee siitä että suvun ja ystäväpiirin ilot sekä surut tuntuvat niin kamalan etäisiltä; sama kuin asuisin vaikka Mars planeetalla. Olisi IHANAA jos voisi olla fyysisesti enemmän "läsnä", sekä hyvässä että pahassa, mutta... tämä noin 1500 kilometrin etäisyys tuntuu ajoittain sekä luissa että ytimissä. Ja pakko katsoa myös peiliin ja tunnustaa että itse olen joskus tosi huono pitämään yhteyttä sen pinnallisen naamakirjan ulkopuolella; onhan puhelin ja sähköpostikin keksitty :-)

Yllä vasemmalla vaarini söpönä nuorena miehenä

Mutta se nyt vain on niin, modernista teknologiasta viis, että esim. surun keskellä puhelimessa lausutut sanat "mä olen niin pahoillani" ei ole sama kuin kasvotusten lausutut sanat "mä olen niin pahoillani" ja sen päälle annettu tiukka halaus. Tai niin yksinkertainen asia että voisi esim. pirauttaa pian 94-vuotiaalle isotädilleni (sille ainoalle joka vielä on jäljellä ja joka muuten ei ole naamakirjassa) ja huikkaista "Hei, Katja täällä. Mä tulen tänään piipahtamaan ja käväisen sulle samalla ruokakaupassa. Mitä sä tarvitset?".

Että joo, tästä tuli nyt hieman synkempi vuodatuspostaus, mutta viime aikoina on tapahtunut kaikenlaista ikävää tuolla koto-Suomen päässä koskettaen varsinkin meidän sukua ja se pistää väkisinkin ajatukset pyörimään päässä. Tämä fyysinen etäisyys vain joskus riepoo suorastaan kybällä ja huumori loppuu kesken.

Näillä ajatuksilla tällä kertaa. Seuraavalla kerralla lupaan mennä positiivisemmissa tunnelmissa :-)
Kaikesta huolimatta, oikein hyvää alkavaa viikkoa teille kaikille! Ja tuhannet kiitokset kommenteistanne edelliseen postaukseen. Uudet lukijat ovat myös lämpimästi tervetulleita :-)
Terkuin, Katja

Muistojen kujalta

VAROITUS. Nyt tulee hieman "pehmeätä" tekstiä tuolta pimeältä muistojen kujalta. Katselin tässä yhtenä päivänä musiikkiaiheisen dokumentin "Classic Albums, Duran Duran: Rio" ja siitähän tämä lähti. Musiikki on aina näytellyt tärkeätä osaa elämässäni ja muistan hyvin elävästi kun teininä kuuntelimme kavereiden kanssa mm. noita Duran Duranin biisejä pimeässä huoneessa, haaveillen... pojista tietenkin.


Kaunis sininen vuokko / Beautiful blue Anemone
Dokkaria katsellessa yhtäkkiä iski salaman lailla tajuntaan että ko. albumi on levytetty 31 vuotta sitten! Tuijotin miestäni silmät pyöreinä täydellisen epäuskon vallassa ja parahdin "herranjumala mä olen VANHA!!". Tuli hetkellinen viiltävä tunne kadotetusta nuoruudesta ja päivistä joita ei koskaan saa takaisin. En minä nyt tarkoita että haluaisin sen KOKO teiniajan elää uudelleen, mutta aikamatkaajan tapaan hetki siellä, hetki täällä, kärpäsenä katossa.

Mielestäni 80-luku oli aika huippua aikaa; ilmassa oli vielä viattomuuden tuntua ja musiikki oli (suurimmalta osin) jees... mitenkään väheksymättä puudelipermiksiä (been there, done that, got the T-shirt "Frankie says RELAX"), takatukkia ja sitä unohtumatonta 80-luvun muotia (joka sitkeästi yrittää tulla takaisin, uudestaan ja uudestaan).


Muistan kuulkaas kulkeneeni julkisilla paikoilla yhdistelmässä pitkä puudelipermistukka (à la Jon Bon Jovi anno 1986), haaremihousut ja lepakkohihainen pusero; ihme etten lähtenyt liitolentoon. Oi kultainen 80-luku ♥

Mutta vanha mikä vanha, vaikka voissa paistaisi. Ja kuvilla ei tietenkään ole mitään tekemistä juttujeni kanssa, mutta kauniita ovat nämä siniset vuokot ja kun sattuvat olemaan melkein samanvärisiä makuuuhuoneen kaapinovien kanssa, niin pitihän niistä ovistakin laittaa kuva. Mutta nyt lopetan teidän rääkkäämisen. Syytän rättiväsynyttä olotilaa ja päälle pukkaavaa flunssaa...

Hyvää loppuviikkoa teille kaikille!
Katja (poistuu takavasemmalle ja lupaa olla hetken hiljaa)

Little by little

I have managed to stay clear from colds and flues so far, but it looks like my luck has ran out. First my boyfriend catched some kind of bug and then he kindly passed it on to me. So far only a sore throat, fingers crossed it does not get any worse than this.

As we are more or less stuck at home (and my boyfriend is feeling a bit better already) I asked him to drill few holes on our walls today. We still have loads of artwork and some mirrors that need hanging and I finally want to start sorting them out, little by little. Drilling went ok, although I got slightly worried at one point when I started to hear loud cursing... oh dear.

Our walls are brick and plaster, which makes them very tricky to drill. Occasionally we have had pretty big chunks of plaster falling out, but no disasters this time, phew. Things are not finished yet, so you have to wait for the pictures a little while still.